Tapasin tänään kadulla vanhan lukioaikaisen tuttavan. Miespuolinen tuttavani hoiperteli tukevassa humalassa minua vastaan ja hihkaisin hänelle "Moi *etunimi" (en viitsi sanoa nimeä). Hän katsoi minua epäuskoisena ja vastasi sitten "Voi v*ttu!" ja naureskeli hermostuneesti. Ymmärsin heti, ettei häntä v*tuttanut nähdä minua vaan häntä hävetti selvästi oma tilansa. Lyhyen mitäkuuluu-haastattelun jälkeen selvisi, ettei hänellä ole asuntoa eikä liiemmin työpaikaakaan saati yösijaa ensi yöksi . Tunsin sisälläni häivähdyksen hänen häpeäntunteestaan ja yritin suhtautua ja puhua rakentavasti ja tuomitsematta. Juttelimme hetken. Lopuksi toivotin hänelle vilpittömästi 'kaikkea hyvää' ja hän vastasi minulle 'samoin' selvästi mielissään toivotuksestani.

Kävellessäni kotiin mietin tuota kohtaamista, joka selkeästi ei ollut sattuma! Kotona jatkoin pohtimista. Minulle tuli yht'äkkiä tunne, että tuo ihminen tarvitsi kipeästi minun tapaamistani. Hän suorastaan janosi saada kuulla kaikkea hyvää-toivotuksen. Toki minun tarvitsee myös itseni vuoksi kohdata erilaisia ihmiskohtaloita, jotta opin kohtaamaan rakastavasti kaikki eteeni tulevat, mutta tämä kohtaaminen oli järjestetty enemmän tämän toisen hyväksi. Hän selkeästi tarvitsee jonkun rukoilevan puolestaan, vaikkei sitä itse tiedä tai 'hyväksy'. Vielä kotona minulle tuli hetkeksi se toivottomuuden tunne, joka hänestä huokui ja ohikiitävän sekunnin myös pelko, että hän aikoo tehdä itselleen jotain. Jos näin on, en voi muuta kuin toivoa, että kohtaamisemme auttaisi häntä jollain lailla.

Nämä ovat juuri niitä arkipäivän tilanteita, joissa tunnen johdatusta toimimaan arkienkelinä muille ihmisille. Tämä on juuri sitä, mihin olen antanut suostumukseni ja mitä haluan oppia. Tunnen olevani siinä hyvä ja haluan kehittyä yhä paremmaksi!

-Tikru