Olen töissä, yövuorossa. Työskentelen suuressa sairaalassa. Palasin muutama viikko sitten takaisin töihin äitiysloman ja opintovapaan jälkeen ja täytyy myöntää, että rankalta tuntuu.. varsinkin tämä kolmivuoroon sopeutuminen. Koska näiden seinien sisällä tapahtuu paljon ikäviä asioita, vakavia sairauksia, surua, murhetta, kuolemaa, minua luonnollisesti pelotti palata takaisin. Pelotti lähinnä siksi, että en tiennyt, kuinka pystyisin kohtaamaan nämä raskaat energiat. Lähetin etukäteen työpaikalleni paljon valoa ja rakkautta sekä pyysin enkeleitä tuekseni suojelemaan minua. Ae Mikaelin olen pyytänyt joka päivä mukaani . Sain heti palattuani kehoituksen 'puhdistaa' paikkoja.
Viime yönä istuin yksin kahvihuoneessa syömässä, kun näin silmäkulmassani liikettä.. käännyin katsomaan eikä ketään näkynyt. Saman tien sain tunteen, että joku seisoo edessäni. Hengitin muutaman kerran syvään ja suljin silmäni. Kuiskaten kysyin kuka siinä seisoo, tuletko valosta? Sitten tuli tunne, ettei tämä henki tullut valosta vaan nimenomaan halusi sinne, mutta ei osannut mennä itse. Sain vaikutelman nuoresta naisesta, joka on jäänyt välitilaan. Eikun hommiin!! Pyysin valon ja rakkauden paikalle, sekä kaikki taivaalliset auttajat Luojan korkeimmasta lähteestä, jotka pystyvät tätä henkeä auttamaan. Sanoin ääneen, että edessäni on valoportti ja portaat taivaaseen, mene sinne! Tämän jälkeen menin aivan kananlihalle ja päässäni humisi kiitollisuuden rakkaudellinen energia . Tiesin onnistuneeni!!!

Olen todella alkanut selkeästi aistimaan henget ja muut henkimaailman olennot. Enää en epäile kysyä, kuka kanssani on.. Kotona keijut pyörivät ympärilläni, kun ripustan pyykkejä kuivumaan. Näen vaaleita valotuikahduksia puhtaan pyykin seassa , ne kuulemma rakastavat puhdasta pyykkiä!! Arkkienkeli Mikaelin pienet oppilaat piristävät minua jatkuvasti: vaaleansiniset pikkuiset valopallot loistavat milloin missäkin ja ilmestyvät odottamatta. Usein näen myös toisten ihmisten suojelusenkeleistä välähdyksen heidän lähellään. Omanikin tuikahtaa minulle, varsinkin jos huolestun jostakin maallisesta asiasta.

Olen viime aikoina harjoitellut tulkintojen tekemistä tutuille ja tuntemattomille, sekä kaukona, että lähikontaktissa. Äärimmäisen mielenkiintoista hommaa! Olen saanut välittää ihania viestejä enkeleiltä sekä tehdä muutaman energiahoidon. Rakastan tehdä tätä työtä... valotyötä!!! Erityisesti kanavointia harjoitellessani olen vähitellen opetellut jättämään oman mieleni sivuun ja luottamaan siihen tunteeseen ja viestiin, jonka saan. Kun keskityn kanavoimaan valo-olentoja alkaa kasvoillani tuntua hassua nykimistä.. ikäänkuin silmissäni ja poskipäissäni kipittäisi pieniä elohiiriä . Joskus tuntuu, kuin irtautuisin kevyesti ruumiistani..luovuttaisin sen hetkeksi jonkun toisen käyttöön. Tunne ei ole millään tavalla epämiellyttävä, päinvastoin.. aivan kuin olisin yhtä koko universumin kanssa.

Tuntuu toisinaan hassulta tehdä maallista työtä ja puhua työkavereiden kanssa pinnallisista asioista. Tarkoitan pinnallisilla asioilla täysin arkisia puheenaiheita. Salaa sisälläni haluaisin puhua ääneen enkeleistä, henkimaailmasta, kokemuksistani... tuntuu, kuin joutuisin peittelemään todellista olemustani. Tiedän, että valtaosa ihmisistä ei ymmärtäisi mistä puhun, jos avaisin suuni ja kertoisin ajatukseni ääneen. Hyväksyn tämän. Salaa toivon silti ihmisten heräävän ja avautuvan todelliselle olemukselleen, joka on henkinen olento fyysisen kuoren sisällä.
Olen kuin pieni lapsi valtavassa karkkikaupassa, mutta jonka muut näkevät rautakauppana...  hih, onkohan hassu vertaus!? Tekisi mieli kertoa, että "katso nyt, vieressäsi seisoo ihana enkeli.. oi arvaa mitä, lähetin juuri eksyneen sielun valoon..."
Vaan ei auta kuin hymyillä sisäänpäin ja tehdä hiljaista valotyötä... kiitollisena ja pilke silmäkulmassa .