Meinasin äsken poistaa edellisen kirjoituksen.. sitten ymmärsin, että senkin pitää täällä olla. Vaikka blogini on tarkoitus olla sävyltään positiivinen ja kasvua tukeva, ei pieni 'särö' haittaa. Ilman kipua ei tapahdu kasvua. Se saa myös jäädä muistutukseksi itselleni tästä rankasta ajasta, joka toivottavasti on pian takanapäin. Kysyin itseltäni, ja kysyin oppailta mitä minun vielä tarvitsee oppia tästä väsymyksestä? Palveleeko se minua jotenkin? Olen mielestäni oppinut jo aika paljon itsestäni ja opetellut pyytämään apua, ottamaan omaa aikaa ja tilaa. Tähän perhe-elämän keskelle, ruuhkavuosien ratoksi aloin siis tämän henkisen kasvuni. Aikana, jolloin omaa aikaa ei liiemmin ole ja arjen pyöritys vie kaikki voimat. Hah! Kysyin sielultani 'oletko nyt aivan sekaisin..miten ihmeessä valitsit juuri tämän ajankohdan??' Haastavinta on ollut juuri tämä väsymys..se alkaa olla jo niin kroonista ja syvällä solumuistissa, että toipuminen vienee tovin!! Sisäinen lapseni uikuttaa vuoroin sääliä etsien, vuoroin raivonpartaalla kihisten. Sieluitse ja ego kamppailevat aivan kuten Klonkku kävisi vuoropuhelua pääni sisällä (jos ymmärrätte mitä tarkoitan). Tietenkään en ole tullut millään tavalla hulluksi mutta tämä kuvastaa vain sitä sisäistä ristiriitaa, jota yritän tasapainottaa.

Olen tullut siihen tulokseen, että nyt minun on vain lopetettava tämä väsymyksellä 'mässäily'. Päästettävä siitä irti..lopetettava sen hallinta ja karistettava se kannoiltani. Jos kieriskelen siinä vielä päivääkään, vajoan vain syvemmälle. Tiedän, että pian energiavirrat muuttuvat koko maapallon mittakaavassa ja tämä tiheä pimeä energia hellittää otettaan. Tilalle virtaa uutta rakkaudellista ja eheyttävää energiaa, jonka haluan ehdottomasti ottaa vastaan. Pelot saavat väistyä tehden tilaa myötätunnolle ja rakkaudelle. Valo saa tulla ja olla minussa. Sallin runsauden virrata elämääni. Uskallan olla oma itseni ja kuunnella sydämeni ääntä.

Olen muutamana yönä pyytänyt päästä enkelten eheyttävään hoitoon nukkuessani. Kehon nukkuessa henki on vapaa menemään minne haluaa ja minä tunnen tarvitsevani kipeästi voimaannuttavaa hoitoa. Tiedän, että olen 'käynyt' jossakin, vaikken sitä päivätietoisuudessa muistakaan. Suosittelen muillekin samaa.

Olen edelleen väsynyt, mutta jo toiveikas. Tämä vuosi on ollut kuin maratonjuoksu...ja jos todella olen enää muutaman sadan metrin päässä maalista niin enhän minä mitenkään voi luovuttaa. Elän vain päivän kerrallaan ja teen vain ne asiat, jotka jaksan. En vaadi itseltäni puhdasta kotia tai muitakaan pinnallisia puitteita. Lopetan kaiken tahtomisen ja vietän mahdollisuuksien mukaan aikaa yksin. Onneksi minua/meitä on siunattu runsaalla joukolla auttajia myös täällä fyysisessä todellisuudessa, jotta saamme lastenhoidon järjestettyä tarpeen mukaan. Kiitos, kiitos, kiitos!!!

Vuosien päästä, kun olen saavuttanut tasapainon ja keskityn erilaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, muistelen tätäkin elämänvaihetta hymy huulilla, kiitollisena sen tarjoamista kasvun mahdollisuuksista ja oivallusten runsaudesta.

Tämä on minun matkani syvälle pinnan alle....syvälle itseeni. Tähän asti olen tuntenut itsestäni vain jäävuoren huipun. Ydin odottaa vielä kaukana piilossa. Jokainen kohtaamani pelko auttaa minua eteenpäin polullani. Mikään tunne ei ole turha, sillä ne näyttävät tietä matkalla sisimpääni. Tunteet heijastavat asioita ja aluetta itsessäni, joka kaipaa huomiotani. Pelot täytyy kohdata, käsitellä ja niistä on päästettävä irti.

-Tikru